Suru tulee aina välillä kylään. Välillä se hiipii pitkin nurkkia hiljalleen kuin varas.
Silloin tällöin se astuu vain eteen ja ei päästä ohi.
Suru on meille kaikille tuttu.
Sen äkilliseen vierailuun ei koskaan totu. Se ei lähde pois ennen kuin on sen aika mennä.
Surulla on monet kasvot ja sen läsnäolon voi aistia meistä jokainen.
Surulla on mukana hiljaisuutta, kyyneliä, muistoja, kiukkua, raivoa ja tuskaa, jota ei voi raapia.
Surulla on tarkoituksensa. Se näyttää meille värimaailman tummimmat sävyt.
Suru voi vangita ja sen kahleet ovat joskus tiukat. Vain aika ja ystävät ympärillä voivat auttaa pois tuosta kahleiden otteesta.
Onneksi Suru joskus vain koskettaa olkapäätä ja väistyy saman tien, muistuttaen meitä kuitenkin omasta olemassaolostaan. Pienen lapsen suru on monesti juuri sellaista.
Surun tuomat kyyneleet voivat avata uusia portteja asioihin, joita emme muuten näkisi.
Emme osaa pelätä Surua koska se ei ilmoita tulostaan mutta sen käynnin muistamme.
Toivoa vain voimme ,että Elämänvalo tulee Surun takaa ja näyttää uuden voiman elää. Surumme jälkeen voimme yrittää ponnistaa uuteen alkuun.
Maaria 19.9.2010
Runo syntyi syksyn lehtien pudotessa ja äskettäin poisnukkuneita sukulaisia ajatellen.
On aika surun ja kyynelten. Lähimmäisten tuska näkyy silmistä vaikka ääntä ei kuulu.
Kommentit